Eväitä yhdessä kasvamisen matkalle

19.2.2015

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä. Vielä 1960-luvulla merkittävä osa väestöstä sai elantonsa maanviljelystä ja maaseudun suurperhe oli tavanomainen perhetyyppi. 1970–1980-luvuilla teollisuudesta ja palvelualoilta elantonsa saavien osuus kasvoi. Vaikka muutoksissa on ollut lähtökohtaisesti kyse elinkeinorakenteen muutoksista, on niillä ollut vaikutuksensa myös perhe-elämään. Elinkeinorakenteen muuttuessa monet muuttivat työn perässä maalta kaupunkiin ja aiemmin perheessä toteutettuja toimintoja siirrettiin kodin ulkopuolella palkkatyönä hoidettaviksi. Perhekoko pieneni ja perhe-elämä yksityistyi. Muutosten rajuutta kuvaa hyvin se, että Suomessa muutokset tapahtuivat kahdessa vuosikymmenessä, kun niihin meni Norjassa 80 vuotta ja Ruotsissa 50 vuotta.

Tämän päivän vanhemmat kasvattavat lapsiaan erilaisessa ympäristössä kuin se, missä he ovat itse kasvaneet. Sukulaiset asuvat usein kaukana toisistaan, eivätkä naapurit välttämättä tunne toisiaan. Perheenjäsenillä on omat kodin ulkopuoliset, iänmukaiset maailmansa, vanhemmilla työnsä, pienillä lapsilla päivähoitopaikkansa ja isommilla lapsilla koulunsa. Tämän lisäksi perheenjäsenillä voi olla myös vapaa-ajalla omia harrastuksiaan ja menojaan. Kärjistyneimmillään koti voi olla kuin huoltoasema, jossa perheenjäsenet käyvät syömässä, peseytymässä, nukkumassa ja vaihtamassa vaatteita ennen kuin rientävät taas kukin omiin menoihinsa.

Yhteiskunnan muutosten myötä myös lapsuus ikävaiheena on muuttunut. Monet aiemmin nuoruuteen liitetyt asiat ovat tänä päivänä usein jo pikkukoululaisten tai jopa sitä nuorempien arkea. Lasten kasvuun ylipäätäänkin vaikuttavat monet perheen ulkopuoliset tekijät. Tilanne on vanhemmille helposti hämmentävä. Samat vanhemmuuden mallit, jotka toimivat 1960–1970-luvuilla, eivät välttämättä riitä 2010-luvulla. Vanhemmat voivat olla epävarmoja esimerkiksi siitä, missä kulkee lapsen itsemääräämisoikeuden raja. Onko heillä oikeutta kysyä, missä peruskouluikäinen lapsi on ollut koulupäivän jälkeen?  Jo vasta koulunkäyntinsä aloittanutta voidaan myös pitää jo niin isona, että hän pärjää hyvin itsekseen koulupäivän jälkeen ja jopa myöhäisillan tunteihin saakka.

Tämän päivän yleisin lastentauti on aikuisen nälkä. Vaikka nykylapset voivat olla monessa suhteessa tietäviä ja osaavia, ei heistä tule isoja sen aiemmin kuin ennenkään. Lapsesta ei tule isoa yhdessä yössä hänen aloittaessaan koulunkäynnin tai täyttäessään 12 tai 15 vuotta, eikä heti sen jälkeenkään. Tuen tarve kyllä muuttaa muotoaan ikävuosien karttuessa, mutta se on yhä olemassa. Mikäli lapsi jää vaille aikuisten riittävää tukea, hän ei saa olla lapsi. Tällöin kasvuiän kehitystehtävät voivat jäädä vaille riittävää ratkaisua ja myös kypsä aikuisuus voi jäädä aikanaan saavuttamatta.

Päävastuu lapsen kasvun tukemisesta on aina vanhemmilla. Vanhempien mahdollisuudet tukea lasten kasvua voivat kuitenkin joutua eri tilanteissa koetukselle. Vanhempien voimavaroja voi verottaa niin liika työ kuin työn puutekin. Toisaalta esimerkiksi perherakenteen muutokset voivat johtaa tilanteeseen, jossa perhe tarvitsee ulkopuolista apua. On myös tilanteita, joissa kotoa itsenäistymässä oleva nuori ei välttämättä halua ottaa apua vastaa omilta vanhemmiltaan tai hän ei halua rasittaa vanhempiaan omilla ongelmillaan. Tämänkaltaisissa tilanteissa tarvitaan perheen ulkopuolisten aikuisten tukea.

Myös vanhemmat tarvitsevat kasvatustehtävässään ja kasvussaan vanhempina tukea. Usein apua haetaan ensi sijassa sukulaisilta tai muilta perheen lähipiiriin kuuluvilta.  Aina perheellä ei kuitenkaan ole sukulaisia tai ystäviä, joiden puoleen kääntyä. Noissa tilanteissa korostuu perheiden yhteistyö päivähoidon ja koulun kanssa. Vaikka kasvatuksen ammattilaiset eivät voi ottaa vanhempien kasvatusvastuuta kannettavakseen, on niiden tehtävänä vanhempien tukeminen kasvatustehtävässä. Tämän lisäksi päivähoito ja koulu voivat toimia aloitteentekijöinä vanhempien keskinäisen yhteistyön ja yhteisöllisen kasvatuskumppanuuden vahvistamisessa.

Hyvin toimivaa yhteisöä kasvun paikkana voisi verrata joukkuepeliin. Hyvin toimivaa joukkuetta luonnehtii ehkä parhaiten sen jäsenten kokemus kuulumisesta joukkueeseen "meidän koulu" tai "meidän asuinalue” henki. Myös hyvin toimiva joukkue kohtaa joskus vaikeuksia, mutta niistä on mahdollista selviytyä yhdessä.  Yhteisölliset siteet muodostavat sosiaalisen turvaverkon, joka kannattelee myös niiden lasten tervettä ja tasapainoista kasvua, jotka eivät syystä tai toisesta saa kotoaan riittävää tukea omalle kasvulleen. Tätä voitaisiin kai tavoitella?

Terveisin

Anna-Liisa