Hyvinvointiyhteiskunnan pelastustalkoot

6.12.2009


Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on ollut kansakunnan yhteinen projekti aina 1940-luvulta lähtien. Toisaalta sen rakentamiseen on sisältynyt kriisejä. Erityisesti 1990-luvun alusta alkaen sen on väitetty olevan jopa jatkuvassa tai moninkertaisessa kriisissä. 

Julkisen sektorin ala on pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa laaja ja sen ylläpitämisestä aiheutuvat menot korkeat. Tämä edellyttää riittävää veropohjaa ja pyrkimystä täystyöllisyyteen. Taantuma ja kasvava työttömyysaste ovat kuitenkin kaventaneet palvelujen rahoituspohjaa. Toisaalta maamme väestön muita Euroopan maita nopeampi ikääntyminen ja eläköityminen on lisännyt ja lisää edelleen hyvinvointipalvelujen tarvetta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että huoltosuhde heikkenee ja palvelujen ylläpitämisestä aiheutuva lasku lankeaa yhä harvempien työssäkäyvien maksettavaksi. Tämä yhtälö on kestämätön. Asialle onkin pakko tehdä jotakin ja pian, vaikka palvelujen tasosta ei halutakaan tinkiä, eikä tuloveroastetta haluta nostaa.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu työllä ja työ on avainasemassa myös sen pelastamisessa. Jotta hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen olisi mahdollista myös jatkossa ja huoltosuhde ei muodostuisi kestämättömäksi, on väestön työssäkäyntiastetta nostettava. Työelämän ulkopuolella olevien työikäisten mahdollisuuksia työhön on edistettävä. Toisaalta työuria on pidennettävä niin alku- kuin loppupäästäkin poistamalla vailla työtä olevien työllistymisen esteitä sekä parantamalla työssäolevien työssäjaksamisen edellytyksiä.

Koulutuksella on merkittävä rooli nuorimpiin ikäluokkiin kuuluvien työllistymisen edistämisessä. Toisaalta työuransa alussa olevat nuoret tarvitsevat työkokemusta, voidakseen vastata työelämän työntekijöille asettamiin kasvaneisiin vaatimuksiin. Nuorten ennenaikaista eläköitymistä mielenterveyden ongelmien vuoksi voidaan puolestaan vähentää tarjoamalla psyykkisesti oireileville ja riskiryhmään kuuluville nuorille tukea ajoissa. On arvioitu, että joka toisen ennen 30-vuoden ikää psyyken vaikeuksien vuoksi eläkkeelle jäävän eläköityminen olisi vältettävissä ajoissa annetulla tuella. Vastaavasti työelämässä olevien työssäjaksamista voidaan edistää kehittämällä  työntekijöiden mahdollisuuksia saada sosiaalista tukea ja vaikuttaa omaan työhönsä. Valtiovarainministeriön laskelmien mukaan jo työurien jatkumisen 62-vuotiaiksi saakka talousvaikutus olisi 9 miljardia euroa. Ennen eläkeiän nostoa onkin syytä pohtia, miten työikäiset saadaan jaksamaan ja jatkamaan työssä varsinaiseen eläkeikään saakka.

Hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen edellyttää työllisyysasteen nostattamisen ja työurien pidentämisen ohella palvelurakenteiden kehittämistä. Käytännössä siinä on kyse päällekkäisten toimintojen karsimisesta ja palveluketjujen kehittämisestä niin, että oikeat asiat tehdään oikeissa paikoissa. Yhtenä keinona tavoitteeseen pääsemiseksi on niin hallinnonalojen sisäisen kuin niiden välisenkin yhteistyön ja työnjaon kehittäminen. Paljon hyvinvontipalveluresursseja menee hukkaan, kun apua ei osata hakea oikeasta paikasta, vaan sama asiakas kiertää apua hakiessaan luukulta toiselle. Toisaalta asian käsittely aloitetaan sektoroituneessa palvelujärjestelmässä usein aina uudelleen alusta, sen sijaan että tilannetta tarkasteltaisiin kokonaisvaltaisesti hyödyntäen jo olemassa olevaa tietoa. Tiedonsiirto asiakkaan luvalla ei saa olla ongelma, etenkään silloin  kun se on asiakkaan edun mukaista.

Edellä mainitsemieni keinojen ohella hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen edellyttää ihmisten lähiverkostojen vahvistamista. Läheiset ihmissuhteet ja niiden antama sosiaalinen tuki ovat väitöskirjani perusteella edelleen ratkaisevin tekijä erilaisista vaikeuksista selviytymisessä. Hyvinvointiyhteiskunnan kriisissä onkin ainakin osin kyse myös perheiden ja yhteiskunnan välisen työnjaon kriisistä. Vaikka paluuta perinteiseen yhteisöllisyyteen ei muuttuneessa yhteiskunnassa enään ole, ei lähiyhteisöjen antamaa tukea voida koskaan kokonaan korvata julkisilla palveluilla. Ihmisten hyvinvoinnin ja myös hyvnvointiyhteiskunnan säilymisen kannalta on olennaisen tärkeää, että itse kukin pitää huolta läheisistään. Välittämistä ei voi ulkoistaa.

Terveisin

Anna-Liisa