Nuorten koulutuksellisen syrjäytymisen ehkäisy

2.2.2010


Nuorten syrjäytymisen riskit liitetään erityisesti kouluongelmiin ja jäämiseen toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle. Kouluongelmien pelätään lisäävän nuoren riskiä jäädä jo alun alkaen toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle tai keskeyttää aloittamansa koulutus. Ammattikouluttamattomuuden pelätään puolestaan lisäävän nuoren työttömyysriskiä.

Nämä pelot eivät ole aiheettomia. Kouluongelmat ovat yleisimpiä lastensuojeluperusteita nuoruusikäisillä. Yläkouluikäisten joukossa on nuoria, jotka eivät käy lainkaan koulua. Heidän lisäkseen nuorten joukossa on niitä, joiden koulunkäynti ei suju oppimis- tai sopeutumisvaikeuksien takia ongelmitta. Nämä ongelmat eivät kuitenkaan synny yhtäkkisesti sinä päivänä, jolloin nuori täyttää 14 tai 16 vuotta. Useimmiten ongelmat ovat alkaneet jo paljon aiemmin, peruskoulun alkuvaiheessa.  

Lasten perusasenne koulunkäyntiin muotoutuu suhteellisen pysyväksi parin ensimmäisen kouluvuoden aikana. Sen muotoutumiseen vaikuttavat lapsen kokemukset itsestä oppijana ja omasta asemasta kouluyhteisössä. Erityisen tärkeitä koulusuhteen muotoutumiselle ovat muutosvaiheet, kuten koulun, luokan ja opettajan vaihtuminen sekä uuden oppiaineen opintojen aloittaminen. Muutosvaiheisiin liittyvät kokemukset toimivat suodattimina myöhemmille koulukokemuksille ja voivat tätä kautta vaikuttaa koko myöhempään koulutusuraan. Myös lasten kotitausta ja muu elämäntilanne vaikuttavat omalta osaltaan siihen, miten he sopeutuvat kouluun. On tilanteita, joissa jo alakouluikäisen lapsen kaikki energia menee siihen, että hän tulee kouluun paikalle. Tilanne kärjistyy kuitenkin usein vasta peruskoulun päättövaiheessa.

Peruskoulun ja toisen asteen välistä siirtymävaihetta pidetään yleisesti syrjäytymiselle herkkänä ikävaiheena. Syynä tähän on erilaisten elämänmuutoksien kasaantuminen tässä ikävaiheessa suhteellisen lyhyelle aikavälille. Nuoruusiän normaaliin kehitykseen kuuluu siirtyminen peruskoulusta jatkokoulutukseen ja edelleen työelämään sekä siirtyminen lapsuudenkodista itsenäiseen elämään. Näiden iänmukaisten muutosten lisäksi nuorten elämässä tapahtuu usein erilaisia yksilöllisiä muutoksia, kuten muutokset kaverisuhteissa tai perhetilanteessa. Ikävaiheeseen kuuluva minäkuvan ja maailmasuhteen työstäminen voi nostaa nuorella pintaan myös varhaisempia kokemuksia, joiden työstämiseen hänellä ei ole ollut aikanaan mahdollisuuksia. Nuoruusikä muodostaakin yksilön kehityksessä eräänlaisen pullonkaulan, kehityksen tiimalasin kapeimman kohdan. Mikäli siihen pakkautuu liikaa tavaraa liian lyhyellä aikavälillä selvitettäväksi, tiimalasi menee tukkoon. Myös psyykkisen sairastumisen riski on tässä ikävaiheessa muita ikävaiheita suurempi.

Omaa tulevaisuuttaan pohtiva nuori voi toisen asteen koulutukseen siirtymisen vaiheessa kokea olevansa täysin eksyksissä. Hän ei välttämättä tiedä, mitä ja minne hän haluaa mennä opiskelemaan tai mitä hän ylipäätään haluaa tehdä elämässään. Omia haasteitaan alanvalinnalle ja nuoren identiteettityölle asettaa, jos sairaus, vamma tai oppimisen vaikeudet rajoittavat toisen asteen koulutusvaihtoehtoja. Nuoren voi olla vaikea hyväksyä näitä rajoitteita ja oikealta alalta voi tuntua juuri se ala, joka ei ole mahdollinen. Kaverit ovat nuorelle tärkeitä samaistumiskohteita ja halu olla samanlainen kuin muut nuoret on tässä ikävaiheessa suurempi kuin missään muussa ikävaiheessa.

Nuorten ammatinvalinta on muuttunut viimeisten parin kymmenen vuoden aikana aiempaa haasteellisemmaksi tehtäväksi. Aiempina vuosikymmeninä ammatti periytyi usein isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Opettajien lapsista tuli usein opettajia, juristien lapsista juristeja ja maanviljelijän vanhimmalla pojalla ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin kotitilan jatkaminen. Osa nuorista seuraa edelleenkin vanhempiensa jalanjälkiä. He tietävät kasvuaikanaan saamiensa mallien pohjalta jo varsin varhain, mitä työskentely tietyllä alalla on ja mitä se vaatii. Perinteinen ammatinvalinnanväylä on kuin juna, johon hypätessään nuori tietää jo alun alkaen, mihin hän on matkalla. Myöhäismodernia ammatinvalintaa voidaan verrata junan sijasta urheiluautoon. Nuoren on koulutusuran eri risteyskohdissa tehtävä valintoja ja päätettävä, mihin suuntaan hän haluaa jatkaa matkaansa. Osa nuorista voi löytää oman tiensä myös tätä kautta. Kaikille nuorille valintojen tekeminen ei kuitenkaan ole helppoa. He eivät tiedä, mitä ja minne he haluavat mennä opiskelemaan peruskoulun jälkeen tai haluavatko he ylipäätään jatkaa opintojaan. Vaikeinta valintojen tekeminen on yleensä niille nuorille, joiden mahdollisuudet lähiyhteisön tukeen ovat kaikkein vähäisimmät.

Kaikki nuoret eivät jatka opintojaan heti peruskoulun jälkeen. Heidän lisäkseen osa nuorista keskeyttää opintonsa, monessa tapauksessa jo ennen kuin ne ovat ennättäneet kunnolla alkaakaan. Tyypillinen selitys opintojen keskeytykselle on ”väärä ala”. Koulutuksen keskeyttävä nuori ei välttämättä ole tiennyt koulutukseen hakiessaan, mitä tietyn alan opinnot pitävät sisällään. Kun mielikuvat koulutusalasta ja todellisuus ovat olleet ristiriidassa keskenään, ei nuorelta ole löytynyt motivaatiota koulutuksen jatkamiseen. Toisaalta myös heikot työllisyysnäkymät vähentävät nuorten koulutushalukkuutta. Herkkyys koulutuksen keskeyttämiseen on suurin aloilla, joilla on paljon työttömiä ja joiden tulevaisuus omalla asuinseudulla on epävarma. 

Nuorten tietoisuus koulutuksen merkityksestä on kasvanut viime vuosikymmeninä. Keskeisin syy jatkokoulutukseen hakeutumiseen on ammatin saaminen ja pääseminen oman alan töihin. Myös työllisyystilastot antavat tälle suuntaukselle tukensa: työttömyys on yleisintä vailla ammatillista koulutusta olevien joukossa ja ammattikouluttamattomien työttömyysjaksot ovat myös pidempiä kuin perusasteen jälkeisen tutkinnon suorittaneilla.  Kaikki nuoret eivät silti hakeudu peruskoulun jälkeen mihinkään koulutukseen tai ainakaan he eivät suorita aloittamiaan opintoja loppuun. Kouluttamattomuuden myötä heidän mahdollisuutensa rakentaa tulevaisuuttaan oman työnsä varaan ovat varsin rajalliset.  Tilanne ei ole kuitenkaan toivoton: niin kauan kuin on elämää, on olemassa myös toivoa. Paljon voidaan tehdä myös ennakoivasti.

Koulutuksellisen syrjäytymisen ehkäisy on yksi ammatillisen koulutuksen tavoitteista. Ohjaus on puolestaan keskeinen tekijän koulutuksellisen syrjäytymisen ehkäisyssä, olipa siinä kyse sopivan alanvalinnasta tai lyhyen tähtäimen tavoitteista, toisin sanoen opiskelijan edellytysten ja häneen kohdistuvien odotusten yhteensovittamisesta niin pitkällä kuin lyhyelläkin aikavälillä. Aivan samoin kuin kenestä hyvänsä ei voi tulla lääkäriä tai juristia, alanvalintaan vaikuttavat realiteetit on tarpeen ottaa huomioon myös silloin, kun esimerkiksi oppimisvaikeudet rajoittavat opinnoissa ja työssä selviytymistä. Opiskelijasta, jolla on vakavia vaikeuksia avaruudellisessa hahmottamisessa, ei tule suunnitteluassistenttia, eikä opiskelijasta, jonka on matematiikan oppimisvaikeuksien vuoksi mahdoton ymmärtää mittakaavaa, tule kartoittajaa. Hakeutumalla alalle, jossa oppimisvaikeuksien tai muun syyn aiheuttamat rajoitteet korostuvat, opiskelija joutuu liian suurien haasteiden eteen ja jatkuvat epäonnistumiset heikentävät niin nuoren koulutusmotivaatiota kuin itsetuntoakin. Toisen asteen opintojen suunnittelu kannattaakin aloittaa sitä varhemmin, mitä vaikeampaa soveltuvan koulutusalan löytäminen on ja mitä enemmän opiskelija tarvitsee opinnoissaan tukea.

Haasteet eivät lopu siihen, että nuori löytää oman alansa ja aloittaa koulutuksen. Myös koulutusaikana nuori voi tuntea itsensä epävarmaksi ja kohdata opinnoissaan erilaisia vaikeuksia. Päästäkseen oppimisessaan eteenpäin mahdollisista vaikeuksista huolimatta opiskelija tarvitsee kehityssuuntautunutta palautetta, jossa hänelle kerrotaan: Mitä hän jo osaa? Mitä täytyy vielä harjoitella? Mitä hänen täytyy tehdä saavuttaakseen tavoitteensa? Antaessaan nuorelle palautetta aikuinen toimii nuoren peilinä, tulkkina ja matkaoppaana. Samalla hän kertoo nuorelle, mikä on millainen nuori on ja mitä hänestä voi tulla. Aikuisen antamalla palautteella onkin suuri merkitys siinä, millaisina nuori näkee omat nykyiset ja tulevat mahdollisuutensa. Toisin sanoen aikuisten yhtenä tärkeänä tehtävänä on toivon ylläpitäminen nuorten elämässä. 

Parhaimmillaan koulutuksellisen syrjäytymisen ehkäisy on kiinteä osa koulun koko toimintaa. Siinä on kyse koulun kehittämisestä niin, että se tukee kaikkien nuorten tervettä ja tasapainoista kasvua ja kehitystä. Korjaava työ on aina kalliimpaa kuin ongelmien ennaltaehkäisy. Erityisen kalliiksi lasku tulee silloin, jos nuoren syrjäytymiskierrettä ei saada katkaistuksi. On laskettu, että jo yhden syrjäytyvän nuoren yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset ovat hänen elinkaarensa aikana satojatuhansia euroja tai jopa yli miljoona euroa.  Tätä summaa kasvattavat saamatta jäävät verotulot sekä nuoren tarvitsemat erilaiset tukitoimet ja erityispalvelut. Vielä taloudellisia menetyksiä oleellisempi on se inhimillinen lasku, joka maksetaan nuorten pahoinvointina ja pahimmillaan nuorten ihmisten elämän menetyksinä. 

Haluankin heittää vanhemmille, opettajille, nuorisotyöntekijöille ja kaikille muille nuorten parissa toimiville haasteen: pidetään toivoa yllä nuorten elämässä. Työn tulokset eivät aina näy välittömästi, mutta omasta kokemuksesta voin vakuuttaa, että tehdyllä työllä on merkityksensä: toivo kannattelee.

 

Terveisin Anna-Liisa