Kumppanuutta kasvatukseen

11.3.2010


Eilisessä 45 minuuttia ohjelmassa kerrottiin MTV3:n tekemästä opettajakyselystä, jonka mukaan yläkouluissa on yhä levottomampaa eikä opettajilla ole keinoja puuttua häiriöihin. Oppitunneilta myöhästely, tarvittavien tarvikkeiden puuttuminen, läksyjen laiminlyönti, kännykän ja musiikkisoittimien luvaton käyttö oppitunneilla sekä opetuksen häirintä pulisemalla ovat yläkouluissa yleisiä ongelmia. Näiden ongelmien ohella oppitunneilla esiintyy kiroilua ja toisille oppilaille haistattelua, minkä lisäksi osa oppilaista kieltäytyy tekemästä annettuja tehtäviä. Kyselyn tulosten julkistamisen jälkeen aiheesta on keskusteltu niin nettipalstoilla kuin tämän aamun Huomenta Suomi lähetyksessäkin. Keskustelussa on perätty niin vanhempien kuin opettajienkin vastuuta sopimattomaan käytökseen puuttumisesta sekä pohdittu, mistä tilanne kaiken kaikkiaan kertoo ja mitä sille on tehtävissä. Käytyä keskustelua seuratessani huomasin, että tätäkin ajankohtaista aihetta olen pohtinut jo pidempään, tosin en niinkään koulujen järjestyshäiriöiden kuin lasten ja nuorten kasvun edellytysten ja kasvattajien keskinäisen kumppanuuden näkökulmista.

Olen puhunut jo vuosia siitä, kuinka tämän päivän yleisin lastentauti on aikuisen nälkä. Väitöskirjassani käytin nimitystä myöhäismoderni orpous puhuessani lapsista, jotka eivät aikuisen riittävän huolenpidon puutteen vuoksi saaneet olla lapsia. Tällöin he eivät välttämättä pystyneet myöskään kasvamaan aikuisiksi. Puuttuva aikuisuus puolestaan tuli tutkimuksessani näkyviin nuorten aikuisten kyvyttömyytenä kantaa iän mukaista vastuuta omasta elämästään, vanhempien kyvyttömyytenä ottaa lapsen tarpeita huomioon sekä siinä, että vanhemmat olivat pikemmin lapsensa kavereita kuin vanhempia.  Lapset eivät tarvitse aikuisesta kaveria. Jotta lapset saavat olla lapsia, tarvitaan riittävää aikuisuutta. Aikuisen tehtävänä on muun muassa rajojen asettaminen lapsen tai nuoren toiminnalle olipa kyse kotiintuloajoista, kielenkäytöstä, päihteistä tai muusta toiminnasta. Muussa tapauksessa lapsi joutuu kenties kapinoimaan ja hakemaan rajoja liian kaukaa jäädessään vaille aikuisten palautetta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Myös rajat ovat rakkautta.

Myöhäismodernin orpouden yhtenä taustatekijänä ovat viime vuosikymmeninä suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset. Elinkeinorakenteen muutoksen myötä monet muuttivat 1960–1970-luvuilla työn perässä maalta kaupunkiin. Perinteiset sosiaaliset yhteisöt hajosivat, myös naiset alkoivat käydä kodin ulkopuolella palkkatyössä ja useat aiemmin perhepiirissä hoidetut tehtävät siirtyivät perheen ulkopuolella palkkatyönä hoidettaviksi. Vallitsevaksi perhetyypiksi tuli moderni pienperhe, jossa perheenjäsenten ajankäyttö suuntautuu perhe-elämän ohella erilaisiin yksilöllisiin toimintoihin perheen ulkopuolella. Vanhemmilla on työnsä ja lapsilla omat iän mukaiset maailmansa, päivähoito ja koulu. Lisäksi kullakin perheenjäsenellä voi olla omia harrastuksiaan. Kärjistetyimmillään koti voi olla kuin huoltoasema, jossa perheenjäsenet käyvät tankkaamassa itsensä ennen kuin rientävät omille teilleen. Tämä ei ole ongelma niin kauan kuin kaikki menee niin kuin pitääkin. Lapsi sukkuloi perheen, koulun ja vapaa-ajan välillä ja saa niistä eväitä omaan kasvuunsa. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu, jos kasvu ei etenekään ongelmitta, eikä kukaan aikuinen ota kokonaisvaltaista vastuuta tilanteesta.

En halua ihannoida perinteistä maalaisyhteisöä ja haikailla sen perään. Sen sijaan haluan nostaa esille yhteiskuntakehityksen ongelmia, josta myös nuorten muuttunut käytös omalta osaltaan kertoo. Viime vuosikymmenien yhteiskuntakehityksen toisena kulminaatiopisteenä voidaan pitää yksilöitymis-, eriytymisprosessien kriisiä, johon on viitattu puhumalla niin perheen ja vanhemmuuden kuin myös hyvinvointivaltion kriiseistä.  Tässä kriisissä on kyse paitsi yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksista myös muutoksista perheiden ja yhteiskunnan työnjaossa, esimerkiksi lastenkasvatuksessa. Myös opettajien työ on muuttunut. He eivät voi pelkästään opettaa ja sivuuttaa omaa rooliaan kasvattajina. Ensisijainen kasvatusvastuu on silti edelleen vanhemmilla. Vanhempien mahdollisuudet tukea lasten kasvua voivat kuitenkin joutua eri tilanteissa koetukselle. Heidän edellytyksiään tukea lapsen kasvua voivat rajoittaa niin liika työ, työn puute kuin perherakenteen muutoksetkin tai he voivat yksinkertaisesti tuntea itsensä neuvottomiksi, kun omana kasvuaikana omaksutut kasvatuksen mallit eivät toimi ja mahdollisuudet uusien toimintamallien luomiseen ovat rajallisia. Sen paremmin vanhemmat kuin kasvatuksen ammattilaisetkaan eivät pysty nyky-yhteiskunnassa kantamaan kasvatusvastuuta yksin. Sen sijaan he tarvitsevat kasvatustehtävässään toistensa tukea.

2000-luvun taitteessa eri puolilla Suomea oli käynnissä kasvatusyhteistyöhankkeita.   Toiminnassa oli kyse vastareaktiosta viime vuosikymmenien yksilöitymis-eriytymiskehityksen ongelmallisiksi koettuihin puoliin. Hankkeiden puitteissa sovittiin yhteisistä pelisäännöistä ja vanhemmat valtuuttivat muut aikuiset osallistumaan lastenkasvatukseen. Pelisäännöissä oli kyse esimerkiksi kotiintuloajoista sopimisesta sekä keskustelusta siitä, miksi kiroiluun täytyy puuttua sekä siitä että kaikilla aikuisilla on oikeus puuttua sopimattomaan käytökseen sitä nähdessään.  Tämän lisäksi pelisääntöjen yhteydessä käytiin keskustelua muun muassa lasten ja nuorten päihteidenkäytöstä sekä heidän oikeudellista asemaansa koskevista säädöksistä. Muutaman vuoden jälkeen toiminta hiipui. Parin viime vuoden aikana ilmassa on ollut jälleen merkkejä tämänkaltaisen toiminnan tarpeesta. Myös yläkoulun järjestyshäiriöistä käytävä keskustelu on osoitus tästä. Tällä kertaa on kasvatusyhteistyön sijaan kuitenkin puhuttu kasvatuskumppanuudesta. Käsitevalinnalla on haluttu korostaa sitä, että kyse on vanhempien ja muiden lasten kasvuympäristöissä toimivien aikuisten vuorovaikutuksesta ja toiminnasta yhteisten kasvatustavoitteiden suunnassa. Yhteistyö voi perustua työnjakoon ja siihen, että kukin tekee oman osuutensa kohtaamatta välttämättä muita, kun kumppanuudessa on kyse yhdessä tekemisestä.

Kasvatuskumppanuudessa on kyse sujuvan ja turvallisen arjen rakentamisesta kaikille lapsille. Sen ensisijaisena tavoitteena on kasvuympäristöjen ja niiden yhteistoiminnan vahvistaminen niin, että mahdollisimman suuri osa arjen haasteista voidaan kohdata ja ratkaista siellä, missä lapset ja nuoret ovat myös muuten. Tämänkaltainen kumppanuus ei kuitenkaan lähde nyky-yhteiskunnassa liikkeelle itsestään. Se tarvitsee priimus moottorinsa. Koulu kokoaa yhteen kaikki lapset, joten se on luonteva aloitteentekijä myös kasvattajien yhteistoiminnan käynnistämisessä. Kumppanuuden laajentumisen paikkoja ovat vanhempien ja opettajien tai muiden kasvatuksen ammattilaisten keskustelut sekä vanhempainillat ja muut tapahtumat, jotka synnyttävät myös vanhempien keskinäistä vertaisuutta. Tavoitteena on, ettei yhdenkään lapsen tarvitse jäädä yksin ja myös jokaisella aikuisella on tukenaan toinen aikuinen. Oikeastaan heillä kaikilla on tukenaan kokonainen kasvattajien verkosto, joka luo lapsille turvallisen kasvuympäristön ja tukee myös vanhempia ja muita kasvattajia heidän kasvatustehtävässään.

Kasvatuskumppanuutta koskevat ajatukset voivat tuntua kirjoitettuina idealistisilta tai jopa kliseisiltä. Osasyynä tähän on se, ettei yhteen kirjoitukseen ei saa mahdutettua kaikkia ajatuksia ja näkökulmia tähän monisyiseen aiheeseen. Ehkäpä jatkan joku päivä pohdintoja lasten ja nuorten kasvuympäristöistä tai perheiden kohtaamisesta koulun arjessa. Kasvatuskumppanuus ei ole pelkkää puhetta siitä, miten pitäisi toimia, vaan tekoja ja yhteistoimintaa. Oletko sinä valmis ottamaan haasteen vastaan ja toimimaan kasvatuskumppanina omassa toimintaympäristössäsi? Lasten kasvatukseen tarvitaan koko