Kuka lasta kasvattaa?

17.3.2010


Viimeisimmässä Kasvatus- ja perheneuvontaliiton jäsenlehdessä julkaistiin artikkelini Sosiaaliset verkostot kasvun tukena. Artikkelin aihe on yksi niistä aiheista, joihin huomaan palaavani kerta toisensa jälkeen. En toistaakseni itseäni, vaan koska aihe on niin tärkeä. Myös syrjäytymisen ehkäisy perustuu ennen muuta sosiaalisten verkostojen antamaan tukeen.

Lasten kasvuympäristöjä voidaan kuvata kolmella k:lla: koti, koulu ja katu. Koti ja koulu ja niiden toimiva yhteistyö lapsen kasvun tukemisessa on kasvun kivijalka. Kun koti ja koulu muodostavat kasvulle hyvän perustan, voi myös katu olla mahdollisuuksien maailma.  Siinä on kyse vapaa-ajan harrastuksista, jotka tarjoavat lapselle mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja antavat samalla eväitä hänen kasvuunsa. Mikäli kodin ja koulun muodostama kivijalka syystä tai toisesta murtuu, jää lapsi kadun armoille. Katu on kova kasvattaja. Siellä lapsen seurana ovat lähinnä toiset lapset, jotka ovat yhtä heikoilla kuin hän itse.

Tämän päivän yleisin lastentauti on aikuisen nälkä. Myös väitöskirjatutkimukseni mukaan lasten syrjäytymisen uhat ovat yhteydessä sosiaalisiin suhteisiin, tai oikeammin niiden puutteeseen. Syrjäytymisen vaarassa ovat erityisesti ne lapset, joiden mahdollisuudet saada lähiyhteisöltään tukea ovat kaikkein rajallisimpia.  Mikäli lapsen kasvua tukeva sosiaalinen turvaverkko pettää, lapsi ei saa olla lapsi, eikä hän välttämättä kykene kasvamaan aikuiseksi. Kuvaan aikuisten riittävän hoivan ja huolenpidon puutetta sekä siihen liittyvää lasten normaalina pidettävästä kasvusta ja kehityksestä syrjäytymistä väitöskirjassani käsitteellä myöhäismoderni orpous. 

Myöhäismoderni orpous on yhteiskunnan yksilöitymis-eriytymiskehitykseen liittyvä ongelma. Lasten kasvuympäristöt ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä yhä moninaisemmiksi. Useimmat lapset viettävät jo varhaisista elinvuosistaan lähtien merkittävän osa ajastaan kodin ulkopuolella ja heidän kasvuunsa vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin perhe. Myös kasvatusvastuu on siirtynyt entistä selvemmin kasvatuksen ammattilaisille, eikä esimerkiksi vanhemmille ole aina selvää, kenelle lopullinen kasvatusvastuu kuuluu. Sen paremmin päivähoito kuin koulukaan ei voi kuitenkaan ottaa kotien kasvatusvastuuta kantaakseen.  

Päävastuu lapsen kasvatuksesta on aina vanhemmilla. Vanhempien mahdollisuudet tukea lasten kasvua voivat kuitenkin joutua eri tilanteissa koetukselle. Vanhempien voimavaroja voi verottaa niin liika työ kuin työn puutekin. Toisaalta esimerkiksi perherakenteen muutokset tai perheenjäsenen sairastuminen voivat johtaa tilanteeseen, jossa perhe tarvitsee ulkopuolista apua. On myös tilanteita, joissa kotoa itsenäistymässä oleva nuori ei halua ottaa apua vastaan omilta vanhemmiltaan. Vanhemmat, jotka ovat viettäneet oman kasvuaikansa toisenlaisissa olosuhteissa kuin lapsensa, tuntevat itsensä herkästi myös epävarmoiksi kasvattajina. Heidän omana kasvuaikanaan omaksumat kasvatuksen mallit eivät välttämättä toimi muuttuneissa olosuhteissa ja myös mahdollisuudet uusien toimintamallien luomiseen ovat usein rajallisia. Eri tilanteissa apua haetaan useimmiten sukulaisilta tai muilta perheen lähipiiriin kuuluvilta, kuten lapsen isovanhemmilta, kummeilta tai vanhemmilta sisaruksilta. Aina perheellä ei kuitenkaan ole ketään, keneltä voisi pyytää ja saada apua. Aina ei ole myöskään selvää, kuka lasta kasvattaa, jolloin eri kasvuympäristöjen välille tulee katkoksia ja lapsi jää vaille kasvussaan tarvitsemaansa tukea.

Lapset tarvitsevat niin varhaisina elinvuosinaan kuin myös myöhemmin kasvunsa tueksi välittäviä aikuisia. Välittävät aikuiset, olipa kyse vanhemmista tai muista lapsen lähipiiriin kuuluvista aikuisista, ovat lapselle kanssakulkijoita, jotka ovat aidosti kiinnostuneita lapsesta ja hänen elämästään. Toisaalta he ovat matkaoppaita ja tulkkeja, jotka välittävät lapselle tietoa ympäröivästä maailmasta sekä selittävät hänelle uusia asioita ja niiden merkityksiä. Tämän lisäksi välittävät aikuiset ovat peilejä, jotka näyttävät lapselle, mikä ja millainen hän on ja mitä hänestä voi tulla. Välittävässä aikuisuudessa on kyse eräänlaisesta sosiaalisesta vanhemmuudesta, joka ei edellytä lapsen ja aikuisen sukulaisuussuhdetta. Lapsen kasvua tukeva välittävä aikuinen voi olla esimerkiksi opettaja. Pääasia on, että lapsella on joku, jolta hän saa neuvoja ja tukea tarvitessaan. Sosiaalinen vanhemmuus ei ole myöskään ikäkysymys.

Nyky-yhteiskunnassa sen paremmin vanhemmat kuin kasvatuksen ammattilaisetkaan eivät pysty kantamaan vastuuta lastenkasvatuksesta yksin. Myös aikuiset tarvitsevat kasvatustehtävässään toistensa tukea. Tarvitaan kotien ja kasvatuksen ammattilaisten yhteistyötä sekä toisaalta lasten lähiyhteisöjen muodostamien sosiaalisten turvaverkkojen vahvistamista. Toimiva turvaverkko tukee niin vanhempien kuin kasvatuksen ammattilaistenkin kasvatustyötä. Se myös linkittää eri kasvuympäristöt toisiinsa ja tukee näin myös niiden lasten kasvua, joiden mahdollisuudet lähiyhteisön tukeen ovat syystä tai toisesta puutteelliset.  

 

Nyt esille nostamani näkökulmat ovat osin jo aiemmista teksteistä tuttuja. Silti avoimia kysymyksiä ja vähemmälle huomiolle jääviä näkökulmia on edelleen. Ehkäpä onkin paikallaan palata aiheeseen myös jatkossa jostain muusta näkökulmasta.

 

Terveisin Anna-Liisa