Perheiden kohtaaminen koulun arjessa

23.3.2010


Uudistunut koululainsäädäntö korostaa kotien ja koulujen yhteistyötä. Yhteistyövaade ei koske ainoastaan alakoulua tai rajoitu peruskouluun. Sen sijaan myös toisen asteen oppilaitosten odotetaan tekevän yhteistyötä perheiden kanssa. Vaikka nuoret ovat näennäisesti pärjääviä, heistä ei tule 'isoja' yhtäkkiä sinä päivänä, kun he täyttävät 12 tai 16 vuotta tai edes silloin, kun he täyttävät 18 vuotta. Myös nuoruusikään ennättäneet tarvitsevat vanhempiaan. Perheiden kanssa tehtävä yhteistyö on mielestäni tärkeää myös opettajille. Tavallisesti lapset ja nuoret viettävät koulussa 4-8 tuntia päivässä. Se, mitä he tekevät ja mitä heille tapahtuu kouluajan ulkopuolella vaikuttaa kuitenkin myös heidän koulussa olemiseensa ja sitä kautta myös opettajien työhön.  

Parin viikon takaisessa 45 minuuttia ohjelmassa puhuttiin yläkoulujen työrauhaongelmista. Ohjelmassa esiin nostetut ongelmat ovat yksi osoitus opettajien työn muutoksista. Luokanopettajat, mutta myöskään aineopettajat eivät voi enää vain opettaa. Opettajat ovat aina myös kasvattajia. Oman kasvattajaroolin tiedostaminen on mielestäni olennainen osa opettajan ammatillista kasvua. Muussa tapauksessa opettajan työtä on vaikea tehdä tai ainakin työ käy herkästi ristiriitaisten odotusten paineessa raskaaksi. Opettajat eivät voi kuitenkaan ottaa kotien kasvatusvastuuta kannettavakseen. Sen sijaan tarvitaan kotien ja koulujen yhteistyötä. Vaikka myös yhteistyö vie aikaa, toimiessaan se helpottaa opettajan työtä. Yhteistyön puuttuessa opettaja joutuu sen sijaan kohtaamaan työssään ongelmia, jotka eivät ole ratkaistavissa koulun keinoin.  

En väitä, että perheiden kanssa tehtävä yhteistyö olisi aina helppoa. Opettajat ottavat yhteyttä koteihin usein tilanteissa, joissa kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan ja lapsella tai nuorella on ongelmia koulussa. Ongelmissa voi olla kyse esimerkiksi oppimisvaikeuksista, käyttäytymisen ja tarkkaavaisuuden häiriöistä tai luvattomista poissaoloista. Yhteistyön aloittaminen tällaisessa tilanteessa ei ole helppoa.  Vanhempien voi olla vaikea ottaa vastaan tietoa siitä, että omalla lapsella on koulussa ongelmia. He voivat myös pelätä lapsen vaikeuksien olevan seurausta siitä, että he ovat itse epäonnistuneet kasvatustehtävässään ja suhtautua opettajan yhteydenottoon torjuvasti tai jopa hyökkäävästi. Opettaja voi puolestaan pelätä vanhempien loukkaantuvan, jos ongelmat otetaan puheeksi ja lykätä yhteydenottoa oppilaan kotiin niin kauan kuin mahdollista. Vaikeuksien puheeksi ottaminen voi tuntua vaikealta myös silloin, kun ei tiedetä, mistä on kyse tai eri osapuolten näkemykset tilanteesta ovat jo lähtökohtaisesti eriäviä. Lapsi tai nuori voi jäädä tällöin pitkäksikin aikaa vaille tarvitsemaansa apua.  

Olen työurani aikana työskennellyt mm. opettajana eri kouluasteilla sekä koulukuraattorina ja oppilaitosjohdon tehtävissä. Kokemusteni mukaan on lapsen tai nuoren edun mukaista, kun myös vaikeista asioista puhutaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Parhaassa tapauksessa huoli voi osoittautua aiheettomaksi tai ongelmaan voi löytyä välitön ratkaisu. Toisaalta mikäli yhteys kodin ja koulun välille rakennetaan jo ennen kuin on ongelmia, on niin vanhempien kuin opettajankin helppo olla toisiinsa yhteydessä tarvittaessa. Toisen osapuolen tunteminen luo pohjaa myös keskinäiselle luottamukselle ja toisen asiantuntijuuden arvostamiselle. Niin vanhemmat kuin opettajatkin ovat omalta osaltaan asiantuntijoita tietyn lapsen asioissa. Kun molemmat osapuolet tunnistavat ja tunnustavat myös toisen asiantuntijuuden, on osapuolilla paljon annettavaa toisilleen lapsen kouluongelmien syitä selvitettäessä ja etsittäessä niihin ratkaisuja. 

Kotien ja koulun yhteistyössä ei ole kyse ainoastaan ongelmatilanteista, vaan asiasta, joka on tärkeä kaikille lapsille ja nuorille. Lapset ja nuoret menestyvät koulussa parhaiten, kun vanhemmat tukevat heidän koulunkäyntiään ja tekevät yhteistyötä koulun kanssa. Lapset ja nuoret tarvitsevat vanhempiensa tukea mm. koulutuksellisissa valinnoissaan. Tämä ei tarkoita päätösten tekemistä lapsen tai nuoren puolesta, vaan sitä että aikuiset kulkevat hänen rinnallaan ja tukevat häntä hänen päätöksissään. Jälleen kerran huomaan blogikirjoitukseni liikkuvan osin vanhalla ja tutulla aihealueella, mutta pyrkivän samalla avaamaan myös uusia näkökulmia. Tämä kertonee jotakin siitä, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä ja mitä kysymyksiä minulla tulee pohdittua yhä uudelleen. Saa nähdä, mitkä asiat pohdituttavat minua jatkossa. Jotakin aiheita minulla on jo mietintämyssyssä, mutta tulevaisuus näyttää, mitkä niistä jäävät mietityttämään niin paljon, että loppujen lopuksi kirjoitan niistä:=)

 

Terveisin Anna-Liisa