Lasten hyvinvointi

11.7.2010


Suomalainen yhteiskunta on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä.  Vielä 1950–1960-luvuilla valtaosa maamme väestöstä sai elantonsa alkutuotannosta ja maaseudun suurperhe oli varsin yleinen perhetyyppi.  Jo 1980-luvulla suuri osa väestöstä sai sen sijaan elantonsa teollisuustuotannosta tai palveluista ja yleisin perhetyyppi oli kaupunkimaisissa olosuhteissa asuva pienperhe. Muutos, johon meni Norjassa 80 vuotta ja Ruotsissa 50 vuotta, tapahtuikin Suomessa parissa vuosikymmenessä. Tapahtuneelle muutokselle oli leimallista myös erilaisten muutosprosessien limittäisyys, jonka vuoksi sitä oli vaikeampi hallita.

Vaikka yhteiskunnassa tapahtuneissa muutoksissa on ollut kyse ennen muuta elinkeinorakenteen muutoksesta, on niillä ollut omat vaikutuksensa myös perhe-elämään. Monet aiemmin perhepiirissä toteutetut toiminnot ovat siirtyneet perherakenteen muutosten sekä yleisemmän yksilöitymis-eriytymiskehityksen myötä ainakin osin perheen ulkopuolella hoidettaviksi. Lapset ovat päivähoidossa ja koulussa, aikuiset töissään ja päivän päätteeksi perheenjäsenet rientävät omiin harrastuksiinsa. Kärjistetyimmillään koti on kuin huoltoasema, jossa perheenjäsenet käyvät tankkaamassa ja huoltamassa itsensä ennen kuin rientävät taas omiin menoihinsa. Perhe on tästä huolimatta edelleen yhteiskunnan perusyksikkö ja ensisijainen kasvatusvastuu kuuluu lasten vanhemmille. Vanhempien on kuitenkin aiempaa vaikeampi selviytyä kasvatustehtävästään ilman lähiyhteisön tukea. Vanhemmat, jotka ovat kasvaneet tyystin erilaisessa ympäristössä kuin lapsensa, tuntevat itsensä herkästi neuvottomiksi kasvattajina. Toisaalta lasten kasvuun vaikuttavat myös monet muut tekijät kuin kotiolosuhteet eikä vanhempien ole helppo hallita kaikkia näitä tekijöitä.

Suomi pärjää kansainvälisessä hyvinvointivertailuissa yleensä ottaen suhteellisen hyvin. Erilaiset lasten kasvun ja hyvinvoinnin ongelmat ovat kuitenkin lisääntyneet. Tämä näkyy koulujen järjestyshäiriöinä, mutta myös lastensuojelun, erityisopetuksen ja lastenpsykiatrian palveluiden tarpeen kasvuna. Yhtenä syynä näihin ongelmiin on lasten jääminen vaille aikuisten riittävää hoivaa ja huolenpitoa.  Vappu Taipale viittasi tähän ongelmaan 1990-luvun alussa pitämässään puheessa toteamalla, että lasten toivotaan syntyvän valmiina veronmaksajina. Vaikka lapset ovat jo varhain ainakin näennäisesti itsenäisiä ja pärjääviä, tarvitsevat he aikuisen tukea ja huolenpitoa. Lasten ympärillä on nykyisin ehkä enemmänkin aikuisia kuin aiempina vuosikymmeninä, mutta samalla lapsen maailma on herkästi aiempaa pirstaleisempi. Monissa tilanteissa voidaan kysyä, onko lapsen ympärillä vain puhuvia päitä, sen sijaan että sieltä löytyisi edes yksi aikuinen joka ottaa kokonaisvaltaisen vastuun lapsen kasvun tukemisesta.   

Väitöskirjatutkimukseni ja myös monien muiden tutkimusten mukaan erilaisista ongelmatilanteista selviytyvät parhaiten ne lapset, jotka saavat lähiyhteisöltään tukea. Lähiyhteisön tuessa on kyse rajoista ja rakkaudesta eli siitä, että aikuinen pitää lapsen maailman riittävän pienenä, jotta se on lapsen hallittavissa. Välittävä aikuinen on lapselle rinnalla kulkija, matkaopas ja tulkki, joka tutustuttaa lapsen vähitellen ympäröivään maailmaan ja kertoo lapselle myös sen, kuka hän on ja mitä hänestä voi tulla. Lähiverkostolta saatu tuki on useimmiten ennaltaehkäisevää ja varhaista tukea, joka on nostettu erityiseksi painopistealueeksi lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmassa ja joka on tutkimusten mukaan tehokkainta myös pitkällä aikavälillä. Yhteiskunnan tuki sen sijaan tulee usein enemmän tai vähemmän jälkijunassa. Sen painopiste on herkästi korjaavassa tuessa, jolloin tuen tarjoamisen kustannukset ovat huomattavasti korkeammat kuin varhaisessa ja ennaltaehkäisevässä tuessa. Pitkällä aikavälillä onkin edullisempaa ennaltaehkäistä kuin antaa ongelmien kasvaa suuriksi. Ei sovi unohtaa myöskään sitä, että kyse on aina myös inhimillisestä hädästä ja pahoinvoinnista, joita ei voida sivuuttaa. Se miten lapsemme voivat, kertoo jotakin yhteiskuntamme tilasta. Vaikka hyvinvoinninongelmat koskettavat vain osaa lapsista, ovat ne merkki siitä, ettei yhteiskuntakehitys ole kaikin osin ollut ihmisten hyvinvoinnin kannalta suotuisaa.

Asiat eivät muutu ongelmissa rypemällä tai toiveilla siitä, että jonkun täytyisi tehdä jotakin. Sen sijaan tarvitaan konkreetteja ehdotuksia, mitä asioille voidaan tehdä. Niin  käytännön kokemusten kuin tutkimustenkin perusteella lasten hyvinvointia voidaan edistää tukemalla vanhemmuutta ja vahvistamalla perheiden ja muiden lasten kasvuympäristöissä toimivien (esim. päivähoito, koulu, nuorisotyö, järjestöt) kasvatuskumppanuutta. Kasvatuskumppanuudessa on kyse eri toimijoiden perheiden kanssa tekemästä yhteistyöstä sekä vanhempien keskinäisestä vertaistuesta, jotka tukevat lasten tervettä kasvua ja jotka tukevat myös kasvattajia heidän tehtävässään. Tämänkaltainen kumppanuus ei kuitenkaan lähde nyky-yhteiskunnassa liikkeelle itsestään. Se tarvitsee aloitteentekijänsä. Päivähoito ja koulu kokoavat lapsia yhteen, joten ne ovat luontevia aloitteentekijöitä myös laaja-alaisen kasvatuskumppanuuden käynnistämisessä. Käytännössä kasvatuskumppanuutta voidaan vahvistaa muun muassa

-    lisäämällä päivähoito- ja opetusalan henkilöstön valmiuksia perheiden kanssa tehtävään yhteistyöhön koulutuksen kautta.

-   lisäämällä ja kehittämällä päivähoidon, koulujen ja muiden lasten ja nuorten parissa toimivien perheiden kanssa tekemää yhteistyötä

- tukemalla vanhempien ja muiden lasten kasvuympäristöissä toimivien verkostoitumista ”koko kylä kasvattaa” periaatteen mukaisesti (esim. alueelliset tapahtumat, teemaillat, kotiintuloaikoihin, kielenkäyttöön ym. liittyvistä kasvatuksen pelisäännöistä sopiminen)

Aika, jolloin yhteisöllisyys oli maassamme nykyistä vahvempaa, ei ole vielä kaukana. Itse asiassa monet tämän päivän vanhemmista ovat viettäneet oman lapsuutensa perinteisissä yhteisöissä. Jonkinlainen kaipuu yhteisöllisyyteen tuntuu olevan meillä suomalaisilla vielä ihon alla ja nostavan päätään aina aika ajoin. 1990-luvun lopun kasvatusyhteistyöhankkeet ovat yksi merkki siitä. Merkkejä tämänkaltaisen toiminnan tarpeesta on ollut parin viime vuoden aikana jälleen nähtävissä. Yhteisöllisyyden vahvistaminen edellä esittämilläni keinoilla ei vaadi uusia resursseja ja rakenteita. Kyse on pikemminkin toimintatapojen ja painopisteiden muutoksista. Haluammeko turvata lastemme hyvinvoinnin yhdessä?

 

Terveisin Anna-Liisa

 

PS. Tämä blogikirjoitus on laajennettu versio keväällä Kokoomuksen puoluekokoukselle valmistelemastani aloitteesta. Valmistelemani aloite ja Kokoomuksen puoluehallituksen kannanottosiihen löytyvät sivuiltani.