Uskallatko luottaa intuitioon?

16.9.2012

Monet sosiaalialan, terveydenhuollon ja kasvatuksen ammattilaiset joutuvat työssään tilanteisiin, joissa he ovat huolissaan tietyn lapsen tai nuoren tilanteesta. Tällöin he joutuvat miettimään, onko huoli aiheellinen. Kun työntekijä ei ole varma asiasta, jää hän herkästi seuraamaan tilannetta ja odottelemaan lisänäyttöä sen sijaan, että luottaisi omaan intuitioonsa. Aina se ei riitä lapsen suojelemiseksi.

Lastensuojelu on ollut viime viikkoina otsikoissa ja aiheesta on keskusteltu niin eduskunnassa, lehdissä kuin internetissäkin. Yksi keskustelussa esitetyistä kysymyksistä on ollut, miksi kukaan ei suojellut viime äitienpäivänä surmansa saanutta pikku Eerikaa. Nyt poliisille on jätetty tutkintapyyntö lastensuojelun toiminnasta ja sosiaaliviranomaisten toimet tutkitaan koko siltä ajalta, jonka Eerika oli lastensuojelun asiakkaana. Tutkinnassa selvitetään syyllistyikö joku tai jotkut tässä tapauksessa virkavelvollisuuden rikkomiseen.

Omien tietojeni rajoittuessa julkisessa keskustelussa esiin nousseisiin seikkoihin, mutta myös ammattieettisten kysymysten vuoksi en voi ottaa kantaa Eerikan tapaukseen. Sen sijaan voin väitöstutkimukseni ja ammatillisten arkikokemusten pohjalta valottaa tämänkaltaisten tapausten taustoja yleisemmällä tasolla. Väitöskirjatutkimusta tehdessäni tutustuin satojen lasten lastensuojeluasiakirjoihin viiden vuoden ajalta. Myös työelämässä olen vuosien mittaan kohdannut satoja sijaishuollon ja lastensuojelun avohuollon asiakkaita ja joutunut pohtimaan, milloin ja millä perusteella minun olisi esimerkiksi opettajana täytynyt puuttua tilanteeseen ja kenties tehdä lastensuojeluilmoitus.  

Perheen sisäisiin asioihin puuttuminen ei ole helppoa.  Se ei ole helppoa opettajille, joista useimmat eivät ole saaneet minkäänlaista koulutusta tämänkaltaisten asioiden hoitamiseen. Toisenlaisesta koulutus- ja kokemustaustasta huolimatta se ei usein ole helppoa myöskään sosiaalityöntekijälle. Monissa tilanteissa tietoa asioiden todellisesta tilasta on vaikea saada tai saatu tieto on ristiriitaista. Kotikäynnin yhteydessä lapsen ja perheen tilanteesta välittyvä kuva voi olla kovin toisenlainen kuin tilanne on todellisuudessa.

Osassa avioeroperheistä vanhemmat saattavat syyttää toisiaan lapsenhoidon laiminlyönnistä tai muusta kaltoin kohtelusta. Aina näissä tilanteissa ei ole selvää, milloin on kyse entistä puolisoa kohtaan tunnetusta katkeruudesta ja kostonhalusta ja milloin aidosta lapsen tilannetta koskevasta huolesta. Oikean tiedon saamista ei helpota myöskään se, että lapset ovat lojaaleja vanhemmilleen, vaikka nämä kohtelisivat lasta kaltoin. Lapsella ei välttämättä ole kokemusta toisenlaisesta perhe-elämästä. Kotitilanteesta kertominen ja se, mitä siitä seuraa voi myös pelottaa lasta tai hän voi pitää itseään syypäänä tilanteeseen.

Ollessaan huolissaan lapsen tilanteesta ammattilainen on huolen harmaalla vyöhykkeellä. Hän joutuu kysymään itseltään, onko hänen huolensa aiheellinen ja ovatko hänen tilanteesta tekemänsä johtopäätökset perusteltuja. Harkitessaan lastensuojeluilmoituksen tekemistä – tai sosiaalityöntekijänä lastensuojelun toimenpiteitä – työntekijä joutuu pohtimaan, millä perusteella hän tekee sen mitä tekee. Näin siitä huolimatta, että niin päivähoitohenkilöstöllä, opettajilla kuin terveydenhuollon ammattilaisillakin on velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus aina, kun epäilee lapsen olevan joko kasvuolosuhteiden puutteiden tai lapsen oman toiminnan vuoksi vaarassa. Tilanteessa, jossa työntekijä ei ole varma huolensa aiheellisuudesta, hän voi pelätä tekevänsä virheen. Tätä pelkoa lisää tietoisuus siitä, että virkansa puolesta ilmoituksen tekevän henkilöllisyys kerrotaan perheelle ja että vanhemmat voivat tässä tilanteessa syyttää ilmoituksentekijää väärästä ilmiannosta.

Vuosien mittaan olen joutunut tilanteisiin, joissa olen huolestunut jonkun lapsen tai nuoren tilanteesta. Usein kyse on ollut ohimenevästä ja ei itsessään niinkään pahasta tilanteesta, jossa ”tuntosarveni” ovat hälyttäneet. Noissa tilanteissa on ollut kyse heikoista signaaleista: bussipysäkillä kohtaamani pojat tavasta puhua ja käyttäytyä, pienen tytön tuttavallisesta suhtautumisesta keneen hyvänsä aikuiseen, äidin lapselleen ohimennen lausumasta uhkauksesta, lapsessa olevasta mustelmasta, nuoren äkillisesti muuttuneesta käyttäytymisestä jne. Monissa tilanteissa olen saanut todeta, ettei huoleni ole ollut aiheeton, vaan lapsi tai nuori on todellakin tarvinnut apua.

Auttamistyön ammattilainen, olipa hän sitten opettaja, päivähoitaja, sosiaalityöntekijä, tai vaikkapa terveydenhoitaja, tarvitsee monissa tilanteissa intuitiota. Tällä tarkoitan luottamista omaan vaistoon, etteivät tietyn lapsen tai nuoren asiat ole kunnossa. Huolta herättävän asian itsessään ei tarvitse olla vakava. Olennaisempaa on tunne siitä, että kyse on muustakin tai kenties useammat tilannetta koskevat erilliset vihjeet. Kyse ei ole kuitenkaan vain tunteesta, vaan myös taidosta lukea heikkoja signaaleja ja luottaa intuitioon. Koska ajoissa annettu tuki on tehokkainta, tarvitsevat intuitiota erityisesti ne aikuiset, jotka kohtaavat lapsen arjessa. Olennaista on myös se, että he luottavat intuitioon ja tekevät asialle jotakin sen sijaan että jäisivät seuraamaan tilannetta ja odottamaan lisänäyttöä.

Lastensuojeluilmoituksen tekemistä tai muita toimenpiteitä miettiessä, lähtökohtana on oltava aina lapsen etu. Se velvoittaa lapsen tilanteesta huolestuvaa aikuista toimimaan. Lasten ja nuorten parissa ammatikseen työskentelevillä ilmoitusvelvollisuus on lakisääteinen, mutta kuka hyvänsä voi tehdä ilmoituksen. Sen selvittäminen, onko ilmoitus perusteltu ja mihin toimenpiteisiin sen johdosta tulisi ryhtyä, on lastensuojelun tehtävä. Ehkä hän on jo tuolloin ollut esimerkiksi lastensuojelun tai mielenterveyspalveluiden asiakkaana. Hänen kanssaan työskentelevällä auttamistyöntekijällä ei ole kuitenkaan välttämättä ollut tietoa siitä, miten tilanne näkyy käytännössä, eikä hän saakaan tätä tietoa, jollei lapsen hädän huomannut kerro omasta huolestaan.

En edelleenkään väitä, että ilmoituksen tekeminen olisi helppoa. Siksipä pysähdyin pohtimaan myös keinoja, joilla puuttumisen kynnystä voisi madaltaa. Yksi arjen keinoista on vahvistuksen omille havainnoille hakeminen kollegoilta, kysymällä miten muut näkevät tilanteen, miten tietyllä lapsella tai nuorella on mennyt muiden opettajien tunneilla, onko lapsen tai nuoren tilanteessa jotakin sellaista, mistä muut ovat huolestuneet. Omia havaintoja voi peilata myös hakemalla konsultatiivista tukea esimerkiksi lastensuojelun työntekijöiltä, perheneuvolasta, mielenterveyden ammattilaisilta. Konsultatiivista tukea haettaessa puhutaan tilanteesta ja havainnoista, jotka ovat herättäneet huolen.  Lapsen tai nuoren nimeä ei tarvitse tässä vaiheessa mainita. Konsultoiva ammattilainen kertoo omaan ammatilliseen kokemukseensa perustuen, miten tilanteessa voi edetä. Koulussa oman huolensa voi kertoa oppilashuoltoryhmässä, jossa usein ovat edustettuina myös auttamistyön ammattilaiset. Oppilashuoltotyöryhmässä voidaan sopia siitä, miten asiassa edetään, kuka esimerkiksi ottaa yhteyttä lapsen kotiin ja keskustelee asiasta vanhemman kanssa, miten toimitaan, jos yhteydenotto ei tuota tuloista, onko tarpeen tehdä lastensuojeluilmoitus jne.  Myös lastensuojeluilmoituksen tekijänä voi toimia yksittäisen opettajan sijaan oppilashuoltotyöryhmä.

Kokemus luo edellytyksiä lukea hiljaisia signaaleja. Toisaalta haastavissa tilanteissa toimimisen valmiuksia voidaan lisätä koulutuksen kautta. Kyse on kaiken kaikkiaan ammatillisesta kasvusta ja oman ammattiroolin näkemisestä laaja-alaisemmin. Tärkeää on, miten me auttamistyön ammattilaisena tai ylipäätään välittävänä aikuisena kohtaat lapsen, nuoren tai perheen. Uskallatko luottaa intuitioon? Tähän lopuksi sopiikin hyvin Antoine de Saint-Exupéryn kirjaan Pikku Prinssi sisältyvä elämänohje:

”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”

Terveisin

Anna-Liisa