Juuret

22.10.2012


Monet tämän päivän psykososiaalisista ongelmista näyttäisivät olevan yhteyksissä ihmisten juurettomuuteen. Voidaankin kysyä, onko yhteiskunnallistumisessa menty niin pitkälle, että aina hyvinvointipalvelut eivät tuotakaan hyvinvointia vaan pikemminkin päinvastoin.

Reilut kolmekymmentä vuotta sitten TV:stä tuli mustien orjien sukutarinan kertonut Juuret – minisarja.  Sarja oli yksi kaikkien aikojen suosituimmista. Ehkäpä yhtenä syynä sarjan suosioon oli edeltävinä vuosikymmeninä tapahtunut yhteiskunnan muutos ja se, että yhteys omiin juuriin ei ollut monille enää itsestään selvyys. Kysymyksen omista juurista tai juurettomuudesta voi olettaa nousevan pinnalle erityisesti nopean rakennemuutoksen maissa, joihin Suomikin kuuluu. 

Aina 1960-luvulle saakka merkittävä osa maamme väestöstä sai elantonsa alkutuotannosta ja perinteinen suurperhe oli tavallinen perhetyyppi etenkin maaseudulla. Perheeseen kuului isän, äidin ja lasten lisäksi usein myös muita sukulaisia sekä piikoja ja renkejä. Sukulaiset asuivat lähellä toisiaan ja samalla kylällä asuvien kontaktit toisiinsa olivat myös muutoin pysyviä ja henkilökohtaisia heidän kuuluessaan samaan ”heimoon”.  Elämä jäsentyi kokonaisvaltaisesti perheen kautta, eikä yhteiskunnan puuttumista perhe-elämään juuri tarvittu.

Maailma muuttuu Eskoseni, todettiin Aleksis Kiven Nummisuutareissa 1860-luvulla. Sata vuotta myöhemmin tuo toteamus olisi ollut vieläkin ajankohtaisempi. 1960–1970-lukujen yhteiskunnallisessa muutoksessa oli kyse ennen muuta elinkeinorakenteen muutoksesta ja työväestön siirtymisestä alkutuotannon ammateista teollisuus- ja palveluammatteihin. Muutoksen rajuutta kuvaa se, miten muutos tapahtui Suomessa kahdessakymmenessä vuodessa, kun vastaavaan muutokseen meni Norjassa kahdeksankymmentä vuotta ja Ruotsissa viisikymmentä vuotta ja näistäkin Ruotsia pidetään nopean rakennemuutoksen maana.

Elinkeinorakenteen muutoksella oli vaikutuksensa myös perheiden elämään.  Muutoksen myötä moni muutti työn perässä maalta kaupunkiin. Samanaikaisesti perhekoko pieneni ja syntyi moderni pienperhe. Perheet eriytyivät lähiyhteisöstä, perhe-elämä yksityistyi ja monet aiemmin perhepiirissä toteutetut toiminnot siirtyivät perheen ulkopuolella palkkatyötä toteutettaviksi. Yksilöitymis-eriytymiskehitys ei koskettanut ainoastaan perheen ja lähiyhteisön välisiä suhteita, vaan sillä oli vaikutuksensa myös perheenjäsenten välisiin suhteisiin.

Moderni pienperhe on itsenäisistä yksilöistä koostuva tunne- ja kulutusyksikkö, jossa perheenjäsenten ajankäyttö suuntautuu perhe-elämän ohella erilaisiin yksilöllisiin toimintoihin perheen ulkopuolella. Aikuisilla on työnsä, pienimmillä lapsilla päivähoitopaikkansa ja hieman vanhemmilla lapsilla ja nuorilla koulunsa. Lisäksi eri perheenjäsenillä on omia harrastuksiaan. Kärjistetyimmillään koti voi olla kuin huoltoasema, jossa perheenjäsenet käyvät huoltamassa itseään – syömässä, nukkumassa, peseytymässä, vaihtamassa vaatteita – ennen kuin rientävät taas omille teilleen. Tämä ei ole ongelma niin kauan kuin kaikki menee kuin pitääkin ja kokonaisuus on sirpalemaisuudestaan huolimatta hallittavissa, olipa kyse lasten kasvusta tai aikuisten elämänkokonaisuudesta.

Viime vuosikymmenien yhteiskuntakehityksen toisena kulminaatiopisteenä voidaan pitää yksilöitymis-, eriytymisprosessien kriisiä, johon on viitattu puhumalla niin perheen ja vanhemmuuden kuin myös hyvinvointivaltion kriiseistä.  Tässä kriisissä on kyse paitsi yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksista myös muutoksista perheiden ja yhteiskunnan työnjaossa. Monet aiemmin perheessä toteutetut toiminnot toteutetaan nykyisin palkkatyönä perheen ulkopuolella. Eri organisaatiot tarjoavat eri palveluita, jotka eivät välttämättä ole millään tavalla yhteydessä toisiinsa. Toisaalta muutot ja muut elämänmuutokset voivat tehdä elämästä myös ajallisesti katkoksellisen.

Mitä tekemistä tällä kaikella on juurien kanssa? Vastaukseni on: paljonkin. Yhteiskunnallistuminen, eri elämänalueiden sirpaloituminen ja perhe- ja sukuyhteyden heikkeneminen ovat heikentäneet ihmisten yhteyksiä juuriinsa. Käytännössä tämä näkyy muun muassa vanhemmuuteen sosiaalistumisen vaikeuksina, kun kasvuaikana omaksutut vanhemmuuden mallit eivät enää toimi ja myös uusien mallien omaksuminen voi olla vaikeaa. Tästä sain näyttöä niin vanhemmuutta käsittelevässä pro gradu tutkimuksessani kuin myös tutkiessani lasten ja nuorten syrjäytymistä väitöskirjatyössäni.

Monet tämän päivän psykososiaalisen hyvinvoinnin ongelmista näyttäisivät olevan yhteydessä juurettomuuteen. Raitasalo & Maaselkä pitävät yhteisöllisten siteiden heikkenemistä yhtenä syynä nuorten aikuisten ennen aikaiseen eläköitymiseen mielenterveyden ongelmien vuoksi. Mielenterveyden keskusliitossa työskentelevä Jyrki Rinta-Juoppi on puolestaan todennut, etteivät masentuneet nuoret ole sairaita, vaan he ovat eksyksissä. Myös väitöskirjatutkimukseni perusteella juurettomuus vaikeuttaa kasvua ja ikäkauteen liittyvien kehitystehtävien tyydyttävää ratkaisua. Erilaisista ongelmatilanteista selviytyivät parhaiten puolestaan ne, jotka saavat tukea lähiyhteisöltään.

Yhteiskunnallistuminen, monien aiemmin perheessä toteutettujen toimintojen siirtyminen perheen ulkopuolella palkkatyönä toteutettaviksi, on ollut muuttuneessa tilanteessa välttämätöntä. Voidaan silti kysyä, onko siinä menty liian pitkälle niin, että hyvää tarkoittava palvelujärjestelmä tuottaakin pahoinvointia.

Tästä olisi luontevaa jatkaa pohdintaa siihen, miten sirpaleinen palvelujärjestelmä vaikuttaa ihmisiin. Tässä vaiheessa jätän kuitenkin tuon pohdinnan toiseen kertaan. Sen sijaan palaan lopuksi alkuperäiseen aiheeseeni eli juuriin ja niiden merkitykseen. Juurien rakentuminen ja ylläpitäminen edellyttää perhe- ja sukuyhteyden antamia yhteisöllisiä siteitä, joita yhteiskunnan palvelujärjestelmä ei voi tuottaa. Kasvatuksen tehtävänä on antaa kasvavalle juuret, jotta hän tietää mistä on tullut ja mihin hän kuuluu sekä siivet, jotta hän on valmis lentämään omaan elämäänsä. Tämän vuoksi perhe on kasvun tukemisessa avainasemassa.

Terveisin Anna-Liisa