Vastakkainasettelun aika on ohi

10.2.2013

Sauli Niinistö käytti vuoden 2006 presidentinvaaleissa iskulausetta ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Tuon jälkeen sanontaa on käytetty monissa eri yhteyksissä ja sanonta on jäänyt elämään erityisesti poliittisessa kielenkäytössä. Toisaalta on kysytty, onko vastakkainasettelun aika todella ohi ja voiko se ylipäätään koskaan olla ohi.

Vastakkainasettelua ja vastakkainasettelusta puhumista on käytetty viime vuosina eri yhteyksissä. Niinistö viittasi sloganillaan työn ja pääoman sekä työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasetteluun. Sen lisäksi vastakkainasettelussa voi olla kyse oikeiston ja vasemmiston tai hallitus- ja oppositiopuolueiden asettamisesta vastakkain toistensa kanssa eri tilanteissa. Toisaalta kyse voi olla esimerkiksi maaseutu - kaupunki, pientaloasuminen - kerrostaloasuminen, julkiset palvelut - yksityiset palvelut, ympäristö - teollisuus erotteluista ja eri vaihtoehtojen näkemisestä toisilleen vastakkaisina poliittisia päätöksiä tehtäessä. Sanonnoilla ”vastakkainasettelun aika on ohi” tai ”vastakkaisasettelun aika ei ole ohi” on puolestaan viitattu muun muassa väestön polarisaatioon, eri ikä- ja väestöryhmien ja perhemuotojen vastakkainasetteluun sekä kuntien keskinäiseen kilpailuun.

Poliittisessa vastakkainasettelussa on useimmiten kyse eri vaihtoehtojen näkemisestä toisensa poissa sulkevina. Usein kyse on kuitenkin samalla myös omalle kannalle vastakkaisen mielipiteen ja sitä edustavien henkilöiden mitätöinnistä tai kyseenalaistamisesta. Osa poliitikoista näyttää rakentavan omat politiikkansa ja kampanjansa nimenomaan vastakkaisten näkemysten edustajien tai muutoin vastustajinaan pitämiensä henkilöiden kritisoinnin kautta. Heidän, mutta myös heidän tukijoukkojensa päätehtävänä näyttää olevan loan heitto ja jonkin vastustaminen. Se, mitä he itse edustavat tai mitä he tekisivät asioiden eteen, jää sen sijaan epäselväksi ja vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta.

Politiikka, joka rakentuu yksipuolisesti vastakkainasettelulle, on minusta vastenmielistä. Toki ymmärrän, että epäkohdat on usein tuotava esiin nimenomaan vallitsevaa tilannetta kritisoimalla. Pelkkä kritiikki ja sen valittaminen, miksi joku muu tai ylipäätään kukaan ei tee asialle mitään, ei kuitenkaan mielestäni riitä. Kritisoijan täytyy pystyä esittämään myös selkeä vaihtoehto, mitä asialle on tehtävä.  Uskottavan vaihtoehdon täytyy olla myös linjassa sen esittäjän muun toiminnan kanssa. Sen esittäjä ei voi olla yhtenä päivänä yhtä mieltä ja toisena toista, tilanteesta riippuen. Ristiriitainen viestintä syö uskottavuutta ainakin minun silmissäni.

On myös tilanteita, joissa vastakkainasettelun kärki ei kohdistu niinkään asiaan kuin siihen, kuka kannan esittää. Tällöin vastakkainasettelussa on kyse pikemminkin henkilön tai hänen edustamansa aatesuuntauksen vastustamisesta kuin siitä, että keskiössä olisi kritisoitava asia. Tällöin kritisoija saattaa itse toimia eri tilanteissa tavalla, jota hän kritisoi ja hänen kritisoimansa asia tai ajatus olisi todennäköisesti loistava, jos se olisi hänen itsensä esittämä. Kritiikin päätavoitteena on vastustajan uskottavuuden tai hänen esitystensä asettaminen kyseenalaiseksi ja oman erinomaisuuden perustelu sen kautta vähintäänkin omien kannattajien silmissä. Eri asia on, miten perusteltuja ja miten värittyneitä nämä näkemykset ovat. Monissa tilanteissa ne saattavat olla jopa ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Ei liene tarpeen edes sanoa, että tuonkaltaista vastakkainasettelua en voi, enkä edes halua ymmärtää. Sellaiseen törmätessäni en voi välttyä vähintään pienoiselta ärtymykseltä. Onko kyse siitä, ettei kritisoijalla ole riittävää tietoa asiasta vai tietoisesta poliittisesta pelistä tosiasioista välittämättä?

Onko vastakkainasettelu välttämätöntä? Mielestäni se ei ole välttämätöntä ainakaan kaikissa tilanteissa, eikä asioita tarvitse katsoa aina negatiivisuuslinssien läpi. Oman kannan voi vastapuolen kritisoinnin sijaan perustella myös esittämällä selkeästi omaa kantaa puoltavat faktat ja vaihtoehdon vahvuudet olipa kyse henkilövalinnoista tai päätettävästä asiasta. Päätöksenteossa on tällöin ratkaisevaa se, mitä vaihtoehtoa puoltavat faktat ovat painavimmat tai kenen ehdokkaan omat ansiot ovat vakuuttavimmat. Eri vaihtoehdot eivät ole myöskään automaattisesti toisensa poissulkevia. Julkiset palvelut ja yksityiset palvelut voivat parhaimmillaan täydentää toisiaan ja luoda valinnan mahdollisuuksia paikalliset olosuhteet ja kunkin käyttäjän palvelutarpeet huomioiden. Kestävän kehityksen näkökulmassa on puolestaan kyse ympäristön ja teollisuuden vastuullisesta yhteensovittamisesta. Yksi esimerkki eri vaihtoehtojen yhteensovittamisesta on myös perheen ja työelämän joustavan yhteensovittamisen mahdollistaminen perheiden yksilölliset tarpeet huomioiden. Myöhäismodernin yhteiskunta perustuu joko - tai logiikan sijaan sekä – että logiikalle.

Poliittinen päätöksenteko ei voi perustua kaikkea hyvää kaikille ajattelulle, eikä kukaan ehdokas voi vakavissaan ja realistisesti luvata mitään sellaista. Päätöksenteossa joudutaan tekemään arvovalintoja. Jonkun päätöksentekijän sydämenasiana ovat lasten, nuorten ja lapsiperheiden asiat, kun toinen kantaa huolta vanhustenhoidosta. Jollekin päätöksentekijälle ykkösasia on elinkeinoelämän elinvoimaisuus, kun toinen kantaa huolta luonnonsuojelusta. Usein nämä painotukset tulkitaan vastakkainasetteluna. Painotuksissa on kuitenkin ensi sijassa kyse jonkin asian puolesta puhumisesta sen sijaan, että olisi kyse jonkin asian vastustamisesta tai sen arvon väheksymisestä. Joka ikistä päätöstä tehtäessä ei voida ottaa samalla esille kaikkia muita mahdollisia asioita.  Kukin päättäjä ajaa asioita, jotka ovat hänelle läheisiä ja joihin liittyvistä pulmakohdista, mutta myös niiden ratkaisumahdollisuuksista hänellä on tietoa. Esitys kohdistuu nimenomaan tuohon asiaan. Toki on hyvä huomioida ne laajemmat asiakokonaisuudet ja tilanteet, joihin asia liittyy. Sekään ei edellytä vastakkainasettelua, eikä etenkään perusteetonta toisten nilkkoihin potkimista tai selkään puukotusta. Oman kannan voi varmasti perustella myös muulla tavoin.

Politiikassa on kyse yhteisten asioiden hoitamisesta. Esitysten tekijänä on yleensä yksittäinen päätöksentekijä tai ryhmittymä, mutta lopullisia päätöksiä kukaan tai mikään ryhmä ei tee yksin. Asiat eivät etene vastakkainasettelulla ja oman edun tavoittelulla vastakkainasettelun kautta. Sen sijaan tarvitaan yhteistä tahtoa, tietoa päätöksenteon tueksi ja vastuullisten päätösten tekemistä tosiasioihin nojautuen. Se on päätöksentekokulttuuria, jota minä arvostan ja jollaista haluan myös itse olla edistämässä.

Terveisin Anna-Liisa

 

Blogiteksti on julkistettu myös Uuden Suomen Puheenvuoroissa sekä OulunKaiku.fi sivustolla