Sydämen palosta

6.6.2013

Viime viikkoina olen toistuvasti miettinyt, mitä on sitoutuminen ja kuka on valmis sitoutumaan ja mihin. Ajatusten herättelijänä on toiminut milloin ehdoton sitoutuneisuus, milloin sen puute. Valitettavasti usein tuo jälkimmäinen, mutta onneksi myös ensimmäistä löytyy.

On ihmisiä, jotka ovat mukana sata lasissa, mihin sitten ryhtyvätkin. Joskus näyttää siltä, että he saavat vain lisää virtaa, mitä enemmän heillä on tekemistä. Tämänkaltaisia ihmisiä olen kohdannut muun muassa kansanedustajien ja ministereiden joukossa. Monista luottamustehtävistä huolimatta he ennättävät edustamaan yhdessä jos toisessakin tilaisuudessa. He kiertävät maata, kohtaavat ja kuuntelevat ihmisiä. Heistä huokuu aito kiinnostus käsiteltävään asiaan ja valmius tehdä sen eteen töitä.

Sitoutumattomuus puolestaan näkyy esimerkiksi toistuvina  kokouksista poissaoloina. Aina henkilö ei vaivaudu edes ilmoittamaan esteestä. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, ettei kokous ole päätösvaltainen, kun yli puolet kokousedustajista on jättänyt tulematta paikalle. Jotkut työryhmiin tai luottamustoimiin valitut voivat olla enemmän poissa kuin paikalla ja jäädä jopa saapumatta yhteenkään sovittuun tapaamiseen. Minä en voi ymmärtää tuollaista käytöstä. Eikö tuollaisessa tilanteessa olisi reilumpaa kertoa alun alkaen, ettei ennätä olemaan mukana tai että tehtävä ei kertakaikkiaan kiinnosta? Pelkkä nimi paperilla ei mielestäni ole meriitti, jota kannattaa mainostaa.

Teot - mutta myös niiden puute - puhuvat puolestaan. Kansanedustajien ja valtuutettujen osalta tehtävään sitoutuneisuuden mittareina toimivat aloitteet, kannanotot ja puheenvuorot. Kyse ei ole pelkästään niiden määrästä, vaan myös laadusta. Puhua ja kirjoittaa voi sanomatta oikeastaan mitään. Itse arvostan sen sijaan aloitteita, kannanottoja ja puheenvuoroja, joista näkyy asiaan perehtyneisyys ja joilla on merkitystä, ei vain yksilölle itselleen, vaan myös yleisemmällä tasolla.

Asioihin voi suhtautua eri tavoin. Ihminen voi olla niin luottamustehtävissä kuin työssäkin "leipäpappi", joka tekee välttämättömimmän, mutta hänen sydämensä ei pala sille, mitä hän tekee. Leipäpapille se mitä hän tekee ei ole tärkeää sinänsä. Se on korkeintaan väline jonkin muun - rahan, maineen, näkyvyyden - saavuttamiseksi. Se voi olla myös jotakin, mitä tehdään pakosta tai velvollisuudesta ilman sen suurempaa kiinnostusta itse asiaan.

Sitoutumisessa on kyse itsensä likoon laittamisesta ja siitä kiinni pitämisestä, mitä on luvannut.   Näin ainakin minä näen asian. Siinä on kyse myös sydämen palosta. Kyse ei ole ainoastaan velvollisuuksien täyttämisestä, vaan asioista, joita ihminen aidosti haluaa tehdä. Tietysti on tilanteita, joissa kaikkein sitoutuneinkin joutuu jättämään tilaisuuksia väliin. Monessa mukana olevakaan ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, vaikka kuinka haluaisi. Se heille suotakoon, kunhan kyse ei ole siitä, että on haalinut itselleen tehtäviä enemmän kuin pystyy todella hoitamaan.

Mielestäni jo ehdokkaaksi lähtemisessä tai hallituspaikan vastaanottamisessa on kyse sitoutumislupauksesta. Tuo lupaus annetaan niille, joita edustetaan. Sitoutumisessa on kyse lupauksen ja luottamuksen lunastamisesta. Oletko siihen valmis? Palaako sydämesi sille, mitä ikinä teetkin?

 

Terveisin Anna-Liisa