Oppivelvollisuus - kenelle, mistä alkaen ja mihin saakka?

17.7.2014

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu eri yhteyksissä oppivelvollisuudesta. Huomion kohteena on ollut toisaalta oppivelvollisuuden jatkaminen loppupäästä vuodella, toisaalta poikien oppivelvollisuuden aloituksen siirtäminen 2-3 vuotta myöhemmäksi. Aiheeseen liittyvää keskustelua seuratessani olen jäänyt kaipaamaan lasten ja nuorten kehityksen ja koulumaailman todellisuuden tuntemiseen pohjautuvia asiaperusteluja.

Suurin osa lapsista aloittaa koulunsa sinä vuonna, kun he täyttävät 7 vuotta. Lasten kehitysikä kuitenkin vaihtelee tuossa vaiheessa neljästä kahteentoista vuoteen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että joku koulun aloittavista käyttäisi aikansa mieluummin leikkeihin kuin pulpetissa istumiseen ja kynä-paperitehtäviin. Koulukypsyyden näkökulmasta riskiryhmään kuuluvat erityisesti loppuvuodesta syntyneet pojat. Käytännössä asia ei ole kuitenkaan yksioikoinen, eikä ratkaisu löydy poikien oppivelvollisuuden alun siirtämisestä myöhempään ikään.

Pojat eivät ole homogeeninen ryhmä. Vaikka koululykkäystä saavat löytyvät useammin poikien joukosta, myös kehitysiältään ikäisiään edellä olevista monet ovat poikia. He voivat jo koulua aloittaessaan puhua prosenteista ja olla kiinnostuneita maailmankaikkeuden ihmeellisyyksistä. Poikien koulun aloittamisen lykkäys 2-3 vuodella on kyseenalainen ratkaisu myös lukemaanoppimisen motivaation ja  herkkyysiän näkökulmista. Lukemaan oppimisen motivaatio on monilla lapsilla korkeimmillaan jo hieman ennen koulun aloitusta 5-6-vuotiaana ja tuolloin on myös lukemaan oppimisen herkkyysikä. Lukemaan oppimisen herkkyysikä ja myös motivaatio ovat jo nykyisin voineet mennä ohi koulun aloitukseen mennessä.  Siihen ei koulunkäynnin aloittamisen siirto myöhemmäksi tuo apua.

Koulusuhteen muotoutumisen kannalta pari ensimmäistä kouluvuotta ovat ratkaisevia. Useimmat lapset tulevat kouluun innokkaina, mutta osa heistä menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiin jo parin ensimmäisen vuoden aikana. Jo koulunkäynnin alkuvaiheessa muotoutuva perusasennoituminen koulunkäyntiin on varsin pysyvä. Siksi ei olekaan aivan sama, miten koulu kohtaa lapset yksilöllisine edellytyksineen.

Osalle lapsista koulussa vaadittavat asiat voivat olla liian vaikeita, jolloin he oppivat lähinnä olevansa muita huonompia. Sama vaikutus on, jos heille annetaan onnistumisen kokemusten takaamiseksi korostetun helppoja tehtäviä. Lapsi, joka koulun aloittaessaan osaa lukemisen ja laskemisen alkeet voi puolestaan kokea, ettei koululla ole hänelle juuri annettavaa. Hän voi varhaisina kouluvuosina oppia lähinnä sen, ettei hänen ole tarpeen tehdä töitä oppimisen eteen ja hänen oppimistaitonsa voivat jäädä kehittymättä. Kun oppiminen ei myöhempinä kouluvuosina sujukaan enää tuosta vaan, ei hän välttämättä tiedä, mitä tehdä ja kuinka toimia,

Lapset haluavat haasteita, eivät helppoa menestystä. Oikein asetetut, kunkin oppilaan yksilölliset edellytykset huomioivat tavoitteet ovat hieman sen yläpuolella, mitä hän jo osaa. Myös oppimisenriemu pohjautuu siihen, että pystyy tekemään jotakin, mitä ei hetki aiemmin osannut, eikä välttämättä edes uskonut oppivansa. Opetustyötä itse tehneenä en väitä, että oppilaiden yksilöllisten edellytysten huomioiminen olisi heterogeenisissa lapsiryhmissä helppoa. En kuitenkaan pidä sitä mahdottomanakaan - ainakaan tiettyyn rajaan saakka.

Koulumotivaatiota koskevissa tutkimuksissa on todettu, että oppilaiden motivoitumattomuus tietyn aineen opintoihin ei ole yhteydessä niinkään opetettavaan aineeseen kuin siihen, miten sitä opetetaan. Kyse on paitsi opetuksen eriyttämisestä myös erilaisista pedagogisista ratkaisuista. Nämä ratkaisut voivat olla monenlaisia, oppilasryhmä ja myös opettajan persoonallisuus huomioiden.

Koulun aloituksen jälkeen oleellista on, miten erilaiset oppilaat saadaan pysymään mukana. Erityisen tärkeitä ovat erilaiset muutosvaiheet, kuten opettajan vaihdos, uuden oppiaineen opintojen aloittaminen tai siirtymä koulutusasteelta toiselle. Koulun aloituksen tavoin niissä on kyse uusista tilanteista, joissa saaduista kokemuksista muodostuu herkästi suodatin, joka vaikuttaa myöhempiin kokemuksiin.  Muutokset voivat olla positiivisia. Valitettavan usein ne ovat kuitenkin negatiivisia ja näkyvät alisuoriutumisena ja koulumotivaation puutteena viimeistään yläkouluvaiheessa.

Oppivelvollisuutta on esitetty pidennettäväksi yhdellä vuodella. Esitystä on perusteltu sillä, että näin varmistetaan koulutuspaikka kaikille peruskoulun päättäville. Tämä tavoite on sisältynyt jo vuoden 2013 alussa voimaan tulleeseen nuorten yhteiskuntatakuuseen. Peruskoulun jälkeisen ensimmäisen opiskeluvuoden muuttaminen pakolliseksi ei tuo koulumotivaatiota niille, joilla ei ole ollut sitä peruskoulun päättövaiheessakaan. Oppivelvollisuuden pidentäminen ei takaa myöskään sitä, että nuori saa opiskelupaikan juuri haluamaltaan alalta ja oppilaitoksesta. Tähän ratkaisuksi on esitetty vaille opiskelupaikkaa jäävien nuorten ohjaamista kymppiluokille, valmistavaan koulutukseen tai työpajoille. Myös  tämä tavoite on sisältynyt jo nuorten yhteiskuntatakuuseen.

Mitä uutta oppivelvollisuusiän pidentäminen sitten tuo mukanaan? Kun oppivelvollisuus pitenee vuodella, ovat kaikki peruskoulun päättävät velvollisia hakemaan peruskoulun jälkeiseen koulutukseen, ottamaan opiskelupaikan vastaan ja pysymään koulutuksessa vähintään ensimmäisen vuoden ajan. Toisaalta oppivelvollisuuden pidentäminen pidentää myös nuorten oikeutta maksuttomaan koulutukseen. Arviot oppivelvollisuuden pidentämisen kustannuksista vaihtelevat 15 miljoonasta aina 100 miljoonan kuluihin vuodessa. Pelkona on myös, että oppivelvollisuuden pidentämiseen varattu määräraha ei riitä kattamaan kustannuksia, vaan viime kädessä kulut jäävät koulutuksen järjestäjien maksettaviksi. Toisen asteen koulutuksen rahoitusleikkaukset eivät ainakaan helpota tilannetta.

Koko ikäluokan oppivelvollisuuden pidentämistä on perusteltu sillä, että emme voi tietää, ketkä ovat ne 4000-8000 nuorta, jotka joka vuosi tippuvat. Tästä rohkenen olla eri mieltä. Ne, joilla opiskelumotivaatio on hakusessa jo peruskoulun viimeisinä vuosina, ovat tunnistettavissa. Monet heistä alisuoriutuvat peruskoulussa, mikä kaventaa heidän valinnanmahdollisuuksiaan toisen asteen koulutuksessa. Pääseminen itseä kiinnostavalle alalle ei välttämättä onnistu.  Oppivelvollisuuden pidentäminen ei motivoi koulutukseen, joka ei muuten kiinnosta. Nykyisellään kaikki nuoret eivät ole ylipäätään motivoituneita jatkamaan koulutusta peruskoulun jälkeen, olipa se pakollista tai ei.

Oppivelvollisuuden pidentämistä on perusteltu myös sillä, etteivät yksilölliset tukitoimet ole tehonneet. Mikään ei takaa, että oppivelvollisuuden pidentäminen olisi sen tehokkaampi keino koulutuksellisen syrjäytymisen ja työmarkkinoilta syrjäytymisen ehkäisyssä. Vaikka oppivelvollisuus pakottaa nuoret pysymään koulun kirjoilla yhden vuoden pidempään, se ei sinänsä lisää opiskelumotivaatiota ja saa  nuoria suorittamaan toisen asteen opintojaan loppuun. Jos mitään muuta ei tehdä, siirtyy ongelma herkästi vain vuodella eteenpäin ja meillä on edelleenkin joukko nuoria vailla toisen asteen koulutusta ja vaarassa jäädä työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on tavoitteena kannatettava. En ole kuitenkaan mitenkään vakuuttunut, että oppivelvollisuuden pidentäminen on oikea keino siihen. Sen sijaan on syytä pohtia, mitä pitäisi tehdä jotta osa lapsista ei menetäisi kiinnostustaan koulunkäyntiin jo varhaisina kouluvuosinaan. Koulutuksen keskeyttämistä koskevissa tutkimuksissa on puolestaan korostunut ohjauksen merkitys koulupudokkuuden ehkäisyssä. Tätä työtä tehdään jo nyt. Ohjausta voidaan kuitenkin vielä tehostaa ja etsiä keinoja, miten ohjaus tavoittaisi nykyistä paremmin heti peruskoulun jälkeen tai toisen asteen opintojen alkuvaiheessa koulutuksesta putoamisen vaarassa olevat.

Koulutuksen keskeyttäminen ja nuorisotyöttömyys eivät ole ainoastaan Suomen ongelma. Monissa muissa maissa painitaan vastaavien ongelmien kanssa oppivelvollisuuden pituudesta riippumatta. Kyse on monisyisestä ongelmasta, jonka kattava käsittely yhdessä kirjoituksessa on mahdotonta. Joitakin käydyssä keskustelussa vähälle huomiolle jääneitä näkökulmia se voi kuitenkin avata. Aiheen käsittely jatkuu varmasti vielä eri yhteyksissä ja ehkäpä itsekin jatkan sen pohdintaa toisella kertaa.

Terveisin

Anna-Liisa

 

Kommenttipuheenvuoro blogikirjoitukseen Uudessa Suomessa